Olen viimeinkin ymmärtänyt liikkumisen ilon ja lähtenyt ryömimään (vedän käsillä itseäni eteenpäin). Tosin, en vielä oikein hahmota että pääsisin pitkiäkin matkoja omin avuin. Yleensä reittini muodostuu kiinnostavien kohteiden, kuten sähköjohtojen, digiboxin, dvd-soittimen, subbarin ja omien suosikkilelujeni varrelle. Olen myös omaksunut keinon liikkua istuviltaan. Hytkytän vain itseäni edestakaisin ja matka taittuu. Konttausasentoa olen kokeillut isin ja äidin avustuksella, mutta lukema mittarissa on vielä nollilla.

Ääntelyni on kehittynyt yhtälailla. "Tää-tää-tää, pä-pä-pää" ovat uudet lauseeni, mutta eivät pääse lähellekään päristelyni määrää. Olen kehitellyt kikatukseni rinnalle rohean tekonaurun. Äidin mielestä saan sillä vain kurkkuni kipeäksi. Näiden kaikkien lisäksi osaan komentaa. Korotan ääntäni aina tarvittaessa ja painotan loppua kysyvästi.

Unikoulu tuotti hienoa tulosta: heräilen enää kerran kaksi yössä ja usein nukahdan itsekseni. Uniini avuksi on tullut tutti. Luitte oikein: TUTTI. Yksi kaunis päivä äiti tarjosi tuttia leikkeihini ja minä poika laitoin sen suuhun. Sitä olikin kiva lupsutella ja pureskella. Tekee kutaa jälleen kutiaville ikenilleni.

Pottailuja meillä on takana viikon päivät. Olen ensimmäisesta kerrasta lähtien palkinnut joka kerralla äidin kakkatuloksella. Ja kehuja satelee!

Uusia mittoja tulossa 16. päivä, lääkärineuvolan jälkeen.